Uuden edessä

06/08/2017

Mieli on haikea. Jännittää. Kutkuttaa. Pelottaa. Tunnelma on odottava mutta samalla takertuva. Askel on pieni ihmiskunnalle, mutta suuri pienelle ihmiselle. Blogissa on eletty hiljaiseloa sydänkesän aika, sillä ruudun tällä puolella ollaan oltu kiireisiä elämään kuin viimeistä päivää. Ja viimeinen päivä tämä tavallaan onkin, tätä elämänvaihetta. Huomenna palaan töihin ja pirpana aloittaa päiväkodin.

Kesä on vietetty kotimaassa veneillen, mökkeillen ja pieniä retkiä tehden. Mutta ennen kaikkea näistä viimeisistä äitiysvapaan viikoista nauttien. On koluttu Vanhaa Raumaa ja yövytty Porvoon vierasvenesatamassa. Tutkittiin Kaunissaarta ja saatiin lopulta riittävän tyyni keli Porkkalanselän ylitykseen.

Kotiin jäädessäni joulukuussa 2015 ei ollut aavistustakaan olenko kotona viihtyvää tyyppiä. Kävi ilmi, että olen nauttinut täysin siemauksin, eniten tietysti sen takia että pirpana on ollut maan mainiointa seuraa. Typyn kanssa on ollut helppo kulkea ja tehdä asioita ja sen takia kulunut puolitoista vuotta onkin ollut monella tavalla elämäni parasta aikaa. Ollaan nukuttu pitkään, heräilty lötvien ja syöty myöhäisiä aamiaisia, kyläilty kavereilla ja isovanhemmilla, retkeilty luonnossa ja kierretty kahviloita, välillä vähemmän ja välillä enemmän äännekkäästi. On ollut ihanaa aamulla miettiä kaikessa vapaudessa että mitä tänään tehtäisiin.

Vaan nyt on uuden aika. Pirpana alkaa olla aika lailla aktiivinen tyyppi ja selvästi valmis päiväkotiin. Äidillä on suunnaton luopumisen tuska, vaikka eihän sitä lasta kukaan ole pois ottamassa. Hänen on vain aika hiljalleen kasvatella omia siipiä vaikka niillä ei tarvitse vielä pitkään aikaan itse lentää.

Työkaverit, täältä tullaan, teitä on ollutkin jo ikävä.

2 Comments

  • Katja / Lähtöselvitetty sanoo:

    Tiedän tunteen! Meillä aloitetaan päiväkoti loppuviikosta ja minä palaan töihin 2,5 vuoden kotona olemisen jälkeen. Minua kauhistuttaa eniten se, kuinka totun taas heräämään aikaisin ja lähtemään töihin ilman monen tunnin aamukahvitteluja. Me kun emme ole aamuisin pitäneet mitään kiirettä, koska olen koko ajan tiennyt ajan olevan rajallista. Tsemppiä uuteen – kyllä siinäkin hyviä puolia on!

    • Eevi sanoo:

      Jännät paikat on teilläkin! Voin vain kuvitella miltä paluu tuntuu jos olisin ollut vuoden pidempään kotona. Pitkät aamupalat on olleet kyllä parhaita, ainakin silloin kun pirpana ei vielä kiskonut äitiä aamupuuron jälkeen tomerasti leikkimään.
      Hurjasti tsemppiä uuteen arkeen sinne myös!

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *